I'm alive! Melkein!
Viime keskiviikkona suhailin pyörällä suht normaaliin tapaan kohti Gogo-liikuntakeskuksen bodypump-tuntia. Päästelin pyörätietä mäkeä alaspäin kohti keskustaa, kunnes *ryks* ja *poks*. Henkilöauto kääntyi pihaan pyörätien ylitse ja valitettavasti ei huomannut katsoa vasemmalle, josta tämä nainen oli tulossa. En ole varma, millaisessa kaaressa lensin, mutta se on varmaa, että "tienaamassa"-käsitteen uusi tulkinta selkeni minulle juuri sillä hetkellä kun tie kosketti naamaa. Pää edellä asvalttiin. Arvatkaapa oliko kypärää? No, ei! Ostoslistakin meni uusiksi...
Siinä sitten kesti pieni hetki aikaa x toeta. Lopulta nousin istumaan. Viereen kerääntyneet ihmiset pohti pitäisikö tilata ambulanssi, kun pää kolahti kuulemma hurjannäköisesti. Istuessani tsekkasin, että jalat ja kädet toimii... jes. Sitten alkoikin kuulo menemään toisesta korvasta ja kuului erikoista huminaa. Ystävällinen ja varmasti itsekin rajusti säikähtänyt kuski heitti minut lääkäriin, jossa tilannetta kartotettiin ja vakuutushommatkin hoidettiin kuntoon. Tilanne oli täysin onnettomuus ja vahinko... Näitä valitettavasti sattuu, joten ketään en ole syyttämässä... Huono karma!
Melkein saatoin sanoa loppu hyvin kaikki hyvin. Toki päätä särki ihan vietävästi, mutta oikeastaan vasta lääkärin jälkeen kotona selvisi, että kaikki ei ole kunnossa oikeassa olkapäässä. Tietyt liikkeet on mahdottomia ja aivan uskomattoman kipeitä suorittaa ja koko ajan särkee...Torstaina käyn visiteeraamassa ortopediä... Sinänsä nihkeää, että hyvin alkanut kässärireeni (käsilläseisonta) sekä skorpionitreenaus jää nyt jäähylle... Myös vanteen käsipyöritykset ja isolaatiot tuottaa tuskaa...
Mutta toisaalta, olen joka päivä miettinyt onnettomuuden jälkeen, mitä olisi voinut sattua! Murtumia, kooma, kuolema... Olen uskomattoman onnellinen, että olen kasassa (melkein) ja todellakin elossa!
Jarkko Martikainen kiteyttää tässä hyvin:
Viime keskiviikkona suhailin pyörällä suht normaaliin tapaan kohti Gogo-liikuntakeskuksen bodypump-tuntia. Päästelin pyörätietä mäkeä alaspäin kohti keskustaa, kunnes *ryks* ja *poks*. Henkilöauto kääntyi pihaan pyörätien ylitse ja valitettavasti ei huomannut katsoa vasemmalle, josta tämä nainen oli tulossa. En ole varma, millaisessa kaaressa lensin, mutta se on varmaa, että "tienaamassa"-käsitteen uusi tulkinta selkeni minulle juuri sillä hetkellä kun tie kosketti naamaa. Pää edellä asvalttiin. Arvatkaapa oliko kypärää? No, ei! Ostoslistakin meni uusiksi...
Siinä sitten kesti pieni hetki aikaa x toeta. Lopulta nousin istumaan. Viereen kerääntyneet ihmiset pohti pitäisikö tilata ambulanssi, kun pää kolahti kuulemma hurjannäköisesti. Istuessani tsekkasin, että jalat ja kädet toimii... jes. Sitten alkoikin kuulo menemään toisesta korvasta ja kuului erikoista huminaa. Ystävällinen ja varmasti itsekin rajusti säikähtänyt kuski heitti minut lääkäriin, jossa tilannetta kartotettiin ja vakuutushommatkin hoidettiin kuntoon. Tilanne oli täysin onnettomuus ja vahinko... Näitä valitettavasti sattuu, joten ketään en ole syyttämässä... Huono karma!
Melkein saatoin sanoa loppu hyvin kaikki hyvin. Toki päätä särki ihan vietävästi, mutta oikeastaan vasta lääkärin jälkeen kotona selvisi, että kaikki ei ole kunnossa oikeassa olkapäässä. Tietyt liikkeet on mahdottomia ja aivan uskomattoman kipeitä suorittaa ja koko ajan särkee...Torstaina käyn visiteeraamassa ortopediä... Sinänsä nihkeää, että hyvin alkanut kässärireeni (käsilläseisonta) sekä skorpionitreenaus jää nyt jäähylle... Myös vanteen käsipyöritykset ja isolaatiot tuottaa tuskaa...
Mutta toisaalta, olen joka päivä miettinyt onnettomuuden jälkeen, mitä olisi voinut sattua! Murtumia, kooma, kuolema... Olen uskomattoman onnellinen, että olen kasassa (melkein) ja todellakin elossa!
Jarkko Martikainen kiteyttää tässä hyvin:
Jei!
Terkuin
Katra
